Onko työvoimalla kestävää kehitystä?

Nopea teknologinen kehitys – neljäs teollinen vallankumous – tuo jatkuvasti ihmisille ja yrityksille uusia mahdollisuuksia, joille vain mielikuvitus on rajana. Vannomme teknologian kaikkivoipaisuuden nimeen ja ihannoimme uutta uljasta maailmaa. Ihminen haluaa työhönsä helpotusta ja merkitystä, ja jokainen elinkelpoinen yritys pyrkii tehokkaampaan tuotantoon – vähemmällä on saatava enemmän.

Samalla päällämme leijuu pelko siitä, mitä meille itsellemme tapahtuu. Mitä ja missä ovat tulevaisuuden työpaikat? Riittääkö niitä lähimainkaan kaikille haluaville? Mitä niissä täytyy osata? Miten teknologisen edistyksen hyödyt tulevat meidän jokaisen osaksi – vai olemmeko matkalla kahtiajakautuneeseen työelämään, jossa valinnanvapaus ja valta ovat pienellä eliitillä?

Karkeasti yksinkertaistettuna kysymys on siitä, keitä meistä vielä tarvitaan, ja mihin tarkoitukseen. Ja mitä tarvittuna pysyminen edellyttää yksilöiltä, työnantajilta ja yhteiskunnalta.

Suomessa ei ole montaa johtajaa, jotka olisivat nostaneet pöydälle kysymyksen siitä, miten heidän johtamillaan toimialoilla valmistaudutaan mahdollisesti tuhansien työpaikkojen katoamiseen lähivuosina. ”Lähivuosina” on ”tänään ja huomenna”: muutos on jo täydessä vauhdissa, vaikka sen havaitseminen ei aina ole ilmiselvää.

Kehityksen hintana teknologinen työttömyys

Teollistumisen ja internetin aikakaudella uusia töitä ja ammatteja on syntynyt taukoamatta. Nyt usko siihen, että samanlainen kehitys tapahtuisi uudestaan, on horjumassa. Ennusteiden mukaan suuri osa nykyään tekemistämme työtehtävistä muuttuu ja osa töistä häviää kokonaan. Työelämän seuraava suuri enemmistö, parikymppiset Z-sukupolven edustajat, tulevat tekemään tehtäviä, joista suurinta osaa ei tällä hetkellä ole vielä olemassa. Jos USA:n työpaikoista lähes puolet voidaan automatisoida ja Kiinassa tehdystä työstä vieläkin enemmän, on työelämä valtavan suurten muutosten porteilla.

Mitä tapahtuu niille, joiden taidoille ei enää ole kysyntää? Ns. teknologinen työttömyys lisääntyy; maailmanlaajuisesti tarkasteltaessa rajuimpien muutosten arvioidaan kohdistuvan naisvaltaisiin aloihin ja matalampaa osaamista edellyttäviin tehtäviin.

Kun palkkatyöstä karttuvien verojen ja maksujen varaan rakennettu hyvinvointiyhteiskuntamme ei kestä edes alle 10 % työttömyyttä, on vaikea kuvitella, millainen maailma olisi, jos uhkakuvat työpaikkojen vähenemisestä toteutuisivat – tai jos työtä ei enää tarvitsisi tehdä, kun keinoäly ohjaisi algoritmeja, jotka pyörittäisivät robotteja.

Vastuu kuuluu kaikille

Vielä tällä hetkellä työelämää koskevan keskustelun päähuomio on siinä, miten ja mistä yritykset saisivat riittävästi uusien teknologioiden vaatimia osaajia ja kehittäjiä. Osaavan työvoiman toivotaan tulevan milloin oppilaitoksista, milloin aivotuontina tai lisääntyneen maahanmuuton kylkiäisenä.

Kun yhtäältä talouskasvuun ja toisaalta digimuutoksen nopeaan tulemiseen ei ole ollut uskoa, vastuu oman ammattitaidon kehittämisestä ja ajantasaistamisesta on helposti sälytetty vain yksilöille. Osaamistarpeiden muutosvauhti ja -voima ovat kuitenkin sellaista luokkaa, että olisi lyhytnäköistä ja naiivia jättää vastuu yhdelle osapuolelle, kun mikään osapuoli – työntekijät, työnantajat tai yhteiskunta – eivät selviä ilman toisiaan.

Suomalaisen työelämän yhtenä vahvuutena pidetään myönteisyyttä henkilöstön kehittämiseen. Oman henkilöstön osaamisen kehittäminen nähdään tärkeimpänä keinona vastata osaajapulaan. Samalla kuitenkin tiedostetaan, että se ei yksin riitä. Siksi tarjolla täytyy olla monta muutakin keinoa, joilla pystytään nopeasti ja täsmällisesti vastaamaan uuden osaamisen tarpeisiin.

Mutta tehtiinpä mitä tahansa, kaikki eivät taivu uusiin taitoihin ja vaadittaviin kompetensseihin riittävän nopeasti. Rakennetyöttömyys ei ole historiaa. Työllisyyden ratkaisumalleja etsittäessä mikään kokoonpano ei ole liian raskas, ja jokainen jo toimiva ja uusi ajattelumalli ansaitsee tulla huomioiduksi ja harkituksi.

Mihin asettuu yritys- ja yhteiskuntavastuu?

Nykyisellään tuntemallamme yritysvastuulla on työelämässä kovin lyhyt historia. Sen vahvin ajuri 2000-luvulla on ollut globalisaatio ja sen aiheuttamat haasteet. Vastuullinen yritystoiminta on perinteisesti ollut isompien ja erityisesti kansainvälisesti toimivien organisaatioiden asia ja keskittynyt mm. kaikkia koskettaviin ympäristökysymyksiin ja ihmisoikeuksiin sekä yritysten eettisiin toimintatapoihin. Sosiaalisen vastuun linjanvetojen ja tekemisen ytimessä ovat olleet tasa-arvo, yhdenvertaisuus ja monimuotoisuus, jotka vaativat edelleen jatkuvaa esille nostamista ja toimenpiteitä.

Mutta mihin yritysvastuun ja sosiaalisen vastuun huomio tulisi suunnata tästä eteenpäin? Työelämän näkökulmasta yksi suuri paradoksi onkin yllättäen ”suuret enemmistöt”. Ihmiset, joiden tekemisen ja työn varaan kasvu, hyvinvointi, vauraus, turvaverkot, eläkkeet ja yhteiskunnallinen vakaus ovat rakentuneet. Mitä jos heistä tuleekin ”uusi vähemmistö”? Absurdi ajatus – vai onko sittenkään?

Jos ja kun robotit hoitavat valtaosan sekä manuaalisista että kognitiivisista työsuoritteista, ollaan kokonaan uusien pohdintojen edessä. Kun nykyinen talousmalli perustuu kysynnän kasvulle ja ostovoimalle, mistä ne saadaan uudessa taloudessa, jos työvoimaa tarvitaan vähemmän? Ja miten talouden hyödyt jaetaan työvoimalle? Nopeina vastauksina on heitetty robottiveroa ja kansalaispalkkaa, mutta ne tuskin ratkaisevat yhtälöä.

Iso kysymys onkin, mikä on yritysten ja yhteiskunnan vastuu tulevaisuuden työstä ja työpaikoista – tai niiden puutteesta? Historiasta ja nykypäivästä tiedämme, että työn puute, polarisoituminen ja eriarvoistuminen tekevät aina pahaa jälkeä.

Alusta-, jakamis-, vertais-, kierto- ja muissa talouksissa nähdään valtavia liiketoimintamahdollisuuksia ja kokonaan uusia tapoja lähestyä ja ratkaista yhteiskunnallisia, globaaleja ja ekologisia haasteita. Työvoiman kestävään kehitykseen – määrään, asemaan, toimeentuloon ja oikeuksiin – liittyvät odotusarvot eivät välttämättä ole yhtä positiivisia.

Kun työn vapaa saatavuus alusta-, jakamis- ja keikkatalouden myötä lisääntyy, miksei jakamistalouden periaatteita voisi soveltaa myös työmarkkinoihin? Minimoida tilanteet, joissa inhimilliset resurssit makaavat tyhjän panttina. Tekoäly ja algoritmit hoi, älkää jättäkö!

Tämä kirjoitus on julkaistu ensimmäisen kerran FiBS ry:n blogissa.